tiistai, lokakuu 27, 2020
Vakiopalstat

Olympialiikkeen kriisi

60Luettu

En liene kovin väärässä, jos väitän maailmanlaajuisen olympialiikkeen elävän historiansa pahimmassa kriisissä. Eikä kyse ole pelkästään koronapandemiasta, joka on siirtänyt Tokion kisoja tästä vuodesta ensi vuoteen. Eikä täyttä varmuutta ole edes siitä, voidaanko kisat tuolloinkaan järjestää.

1800-luvun lopulla syntynyt nykyaikainen olympialiike on kestänyt molemmat maailmansodat. Ensimmäisen takia toki peruttiin Berliinin kesäkisat vuonna 1916 ja toisen takia sekä kesä- että talvikisat vuosina 1940 ja 1944. Kuten muistetaan vuoden 1940 kesäkisat oli määrä pitää Helsingissä, mutta onneksi asiaan palattiin vuonna 1952. Sodasta ja sotakorvauksista toipuvalle Suomelle kisat oli komea käyntikortti muulle maailmalle.

Olympialiike selvisi myös vuoden 1972 Münchenin terroristi-iskusta sekä vuoden 1980 Moskovan ja vuoden 1984 Los Angelesin kisojen boikoteista. Kylmän sodan johdosta kisat haluttiin jättää väliin vuoronperään puolin ja toisin.

Se, etteivät suursodat eivätkä muut dramaattiset tapahtumat katkaisseet olympiajatkumoa, on omiaan korostamaan olympialiikettä rauhanliikkeenä. Ainakin maailmansotien jälkeen olympia-aate jatkoi entistä voimakkaampana. Mutta selviääkö olympialiike niistä ”sodista”, jotka se tänä päivänä kohtaa. Se on ratkaiseva kysymys olympialaisten tulevaisuuden kannalta.

Ei ole olympiahengen mukaista, jos tulevaisuudessa vain maailman suurvallat ja rikkaat öljyvaltiot voivat edes hakea kisoja

Tällä hetkellä olympialaisten todellinen uhka on liian suureksi kasvaneet kisat. Ne maksavat miljardeja euroja, jolloin niiden järjestäminen on mahdollista vain hyvin harvoille maille. Ja kun rahaa liikkuu noinkin runsaasti, myös korruptio ja monet muut eettiset ongelmat – ei vähäisempänä riistotyövoiman käyttö olympiapaikkojen rakentamisessa – koettelevat olympialaisten tulevaisuutta.

Ei ole olympiahengen mukaista, jos tulevaisuudessa vain maailman suurvallat ja rikkaat öljyvaltiot voivat edes hakea kisoja. Olympialaisten tarkoitushan on ollut ja on yhä edelleen koota yhteen maailman nuoriso ja edistää rauhaa.

Näiden hyvien tavoitteiden toteutuminen vaatii mielestäni sitä, että kisojen järjestäminen pitää ainakin periaatteessa saada kaikkien maiden ulottuville, joko omina tai kumppanimaiden kanssa jaettuina kisoina. Kisojen järjestämisen mahdollistaminen aikaisempien vuosikymmenten tapaan nykyistä useammille maille vaatii yksinkertaisesti kisabudjettien leikkaamista.

Kisojen supistaminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Urheilullisesti on vaikea lähteä karsimaan lajeja tai edes kisaamaan niistä jonkinlaisella rotaatiolla. Tuskin joukkuekokojen pienentäminenkään mikään läpihuutojuttu olisi. Ehkä osan kesäkisojen lajeista voisi siirtää talvikisoihin. Ainakin kisapaikkojen rakentamisessa pitäisi selvitä nykyistä vähemmällä, semminkin kun niillä ei kisojen jälkeen välttämättä ole järkevää käyttöä.

Vaihtoehtoja kisojen kohtuullistamiseksi on siis moniakin, mutta sovun, yhteisen lopputuloksen löytäminen voi rauhanliikkeessäkin olla hankalaa.

Keilailun edesottamuksista päästä olympialajiksi kirjoitin puheenjohtajakaudellani muutaman kerran. Tähän edellä kirjoittamaani nähden keilailun mahdollisuudet eivät ehkä ole parhaat mahdolliset, mutta lajiniilona olen toki edelleen vahvasti asian kannalla.

Tokion siirrettyihin kesäkisoihin uusiksi lajeiksi pääsivät muun muassa rullalautailu, lainelautailu ja kiipeily. ”Haluamme saada nuoret innostumaan olympialaisista. Tämä on meidän siirtomme heidän suuntaansa”, perusteli Kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtaja Thomas Bach lajivalintoja. Mietitään sitä.

Harri Järvinen

Leave a Response