tiistai, joulukuu 10, 2019
Vakiopalstat

Nykänen ja Lehtonen

261lukukertaa

Maailman paras mäkihyppääjä, jos minulta kysytään, Matti Nykänen valtasi median noin kuukausi sitten isommin kuin koskaan aikaisemmin – kuoltuaan.

Eikä syyttä. Hänen menestyksensä mäkihypyssä hakee vertaistaan. Jos toki kohta hänen mäkihypyn jälkeinenkin elämä. Olihan sekin, ei toki vertaistaan vailla, mutta legendaarisen urheilijasankarin uraan nähden jotain siihen suuntaan.

Mutta miksi kirjoitan Matista Keilaajaan? Eihän Nykänen rohmunnut mitaleja lajistamme. Kävikö hallillakaan, vaikka Jyväskylässä muutama sellainen hänen elämänsä aikana oli, alkuaan yliopiston alakerrassa ja sittemmin muun muassa Hutungissa. Jälkimmäisen paikan tohtori varmaan korjaa minua mielellään, jos olen väärässä. Vai saattoiko Nykänen käydä viimeisinä Joutsenon vuosinaan Imatran kylpylän hallissa.

Mutta Nykänen oli urheilija, josta kaikki voimme oppia. Nykäsen tarinasta voimme oppia. Varmaan hänen virheistäänkin, ylilyönneistä. Vanha totuushan on, että huono viinapää yhdistettynä huonoon seuraan on hyvin lähellä katastrofia.

Mielestäni Matin hienous on ollut siinä, että hän pystyi hyödyntämään fyysisestä, henkisestä ja sosiaalisesta minästään, omasta persoonastaan niitä osa-alueita, joissa hän oli vahva. Koulunkäynti ei ehkä ollut vahvinta Mattia, mutta omistautuminen lajille, kova harjoittelu ja synnynnäinen taito mäkihyppyyn – ponnistukseen ja lentämiseen – ovat tuoneet Nykäselle paikan kansakunnan kaapin päällä. Ansaitusti.

Kun mietin monien muidenkin lajien parhaita, hyvin usein törmää näkemyksiin, että näitä mestareita pidetään synnynnäisinä lahjakkuuksina. Aina ohjauksella, valmennuksella, omalla motivaatiolla, harjoitusmahdollisuuksilla ja etenkin kovalla työllä on merkitystä, mutta niin vain nämä ”synnynnäiset” usein ottavat mäen tai kentän tai radan tai minkä tahansa muun urheiluareenan haltuunsa.

Palstatila ei riittäisi nimeämään heitä.

Sama synnynnäinen taipuvuushan pätee alaan kuin alaan. Jotkut ovat synnynnäisiä maalareita, toiset muusikkoja ja niin edelleen. Liekö kukaan synnynnäinen poliitikko, ammattiyhdistyspoliitikosta puhumattakaan…?

Vuosikymmenet keilailussa mukana olleena osaan mielestäni bongata useita lajimme synnynnäisiä lahjakkuuksia 1970-luvulta tähän päivään. Yhden voin nimetäkin: Mika Koivuniemen. Tai toisenkin: Kimmo Lehtosen. Ja kolmanneksi oman jokerikorttini: Teemu Raatikaisen.

Kaikki kolme keilaajia, jotka ovat menestyneet useilla vuosikymmenillä, ja tehneet minuun eri tavalla vaikutuksensa. Luontaisia lahjakkuuksia? No, ei ainakaan tähdenlentoja. Ja varmasti esikuvia monelle keilaajalle, nuoremmille ja vanhemmille.

Tuon kolmikon nimeäminen on tietysti arveluttavaa, koska synnynnäisiä lahjakkuuksia – unohtamatta kovalla työllä huipulle nousseita keilaajia – suomalaisilla keilahalleilla on tosiaan ollut ja on edelleen satoja. Naisia ja miehiä. Vanhempia ja nuorempia. Erikätisiä. Palstatila ei millään riittäisi nimeämään heitä. Mutta miksi päädyin juuri tuohon kolmikkoon. Mikaa ei tarvinne perustella. Teemu taas, vuoden 1991 maailmanmestaruushopeamitalisti Mikan jälkeen, on aina ollut arvostamani keilaaja. Ja tämä tunne syntyi jo ennen viime vuosituhannen lopulla alkanutta seurakaveruuttamme.

Ja sitten vielä Kimmo! Kuten hän on itsekin medialle monta kertaa kertonut, hänen elämänsä ei aina ole aina ollut pelkkää gloriaa, voitosta voittoon kulkemista. Kuten ei Nykäselläkään.

Mutta Kimmo otti elämänsä takaisin haltuunsa, ja hänestä on tullut lajimme elävä legenda. Iso käsi – sekä vasen että oikea – Kimmolle!

Jätä vastaus