keskiviikko, tammikuu 16, 2019
Haastattelutkansi

Mika Koivuniemi – Hall of Fame -keilaaja

93lukukertaa

Ammattilaisuransa päättäneen Mika Koivuniemen, 51, tarina hakee vertaistaan suomalaisessa urheiluhistoriassa. Päättäväinen nuori mies kulki aikoinaan pitkän tien keilailumaailman huipulle ja muutti perheensä kanssa Yhdysvaltoihin ilman takeita siitä, että Amerikan unelma toteutuisi.

Mika Koivuniemi istuu rennosti Helsingin keskustassa kahvilassa, vaikka takana on pitkiä päiviä lyhyen Suomen vierailun aikana. Visiitti eroaa muista kotimaan reissuista, sillä hiljattain on tullut tietoon valinta keilailun ammattilaisjärjestön PBA:n Hall of Fameen ensimmäisenä eurooppalaisena keilaajana.

Se kiinnostaa mediaa ja koko suomalaista urheilukenttää. Ennen kahvilaan istumista Koivu-
niemi on juuri käynyt Huomenta Suomen vieraana ja kertonut tuntemuksiaan kunniajäsenyydestä sekä avannut keilailumaailmaa suurelle yleisölle.

Ruutuaika ei kuitenkaan riitä millään kertomaan Koivuniemen tarinaa, joka ansaitsee tulla kuulluksi.

Urheilullinen poika Tampereelta

Koivuniemen juuret ulottuvat synnyinkaupunkiin Tampereelle, mutta keilailun osalta vaikutteet tulevat vielä

syvemmältä.

– Jos mennään vielä pidemmälle, minun äidin isä piti keilahallia Seinäjoella 50-60-luvun taitteessa. Äitini on ollut siellä keilannostajatyttönä, ja hän on niihin aikoihin jäänyt kilpailujen jälkeen itse harjoittelemaan keilailua, Koivuniemi muistelee.

Oma äiti Tuula Koivuniemi oli myös se, jonka vanavedessä nuori Mika sai ensikosketuksensa lajiin.

– Vanhempieni erottua äitini meni takaisin keilailun pariin vuosien tauon jälkeen. Niihin aikoihin itse harrastin kaikkea muutakin, mutta aloin enemmän ja enemmän kiinnostua keilailusta. Sieltä se on lähtenyt, kun äidin mukana on menty keilahalliin.

Tampereelle avattiin Kaupin keilahalli, mikä sai Tuulan innostumaan lajista uudelleen. Äidin sanojen mukaan Mika innostui lajista, kun hän oli katsomassa muun muassa miesten SM-liigaa Kaupissa.

– Sanoin Mikalle, että nyt lähdet katsomaan. Hän taisi silloin olla kymmenen vanha. Siihen aikaan Mika pelasi Ilveksessä jääkiekkoa ja kesät jalkapalloa, Tuula Koivuniemi kertoo.

Pian ympärille kehittyi Tampereen muista nuorukaisista koostuva porukka, jolle keilailu oli muutakin kuin silloin tällöin harrastettavaa ajan tappamista. Myös paikalliset toimijat mahdollistivat sen, että tulevalla Suomen ykköskeilaajalla oli mahdollisuus päätyä lajin pariin.

– Varmaan se oli se ympäristö ja porukka, mikä meillä oli. Tampereella pidettiin keilakouluja ja juniorivuoroja, mihin nuoret pääsivät halvalla tai jopa ilmaiseksi ja samalla saimme koulutusta keilailuun, Mika kiittelee.

Jo näihin aikoihin samassa porukassa oli Tom Hahl, josta kasvoi junioritähti ja huippukeilaaja.

– Hänen kanssaan olemme kasvaneet Kaupin keilahallilla 70-luvun lopusta lähtien. Totta kai siellä oli myös paljon muita hyviä kavereita, ja niihin aikoihin liittyy paljon hyviä muistoja. Ne olivat mukavia aikoja, ja Tompan kanssa olimme läheisimpiä ystäviä, Koivuniemi sanoo.

Vanhojen aikojen muistelu on sen verran mielekästä puuhaa, että hymy leviää Koivuniemen kasvoille, kun hän kertoo olleensa kavereidensa kanssa nuorena jonkin sortin hallipummi, jotta keilailua pystyi harrastamaan mahdollisimman paljon.

– Kyllä yritin keilata melkein joka päivä jo nuorena poikana. Halli oli periaatteessa aina täyteen varattu seuroille klo 17.30-21.30. Jos siellä jäi ratoja tyhjäksi, me menimme kavereiden kanssa tavallaan salaa heittämään. Se oli sellaista kyttäämistä, että pääsimme harjoittelemaan. Illalla seurojen vuorojen jälkeen oli sitten junioreille varatut vuorot.

– Taloudellisesti se ei tietenkään ollut mahdollista olla aina keilaamassa, mutta tällä tavalla puoliksi pummilla tekeminen auttoi, hän nauraa.

Myös äiti muistaa hauskan kommentin tuolta ajalta.

– Voitin itse firmakeilailun EM-kultaa 1979. Mika sanoi 12-vuotiaana, että jos minä voitan EM-kultaa, hänenkin pitää kokeilla lajia kunnolla, Tuula Koivuniemi nauraa.

Palvelus suomalaiselle keilailulle

Pian myös kilpailut alkoivat houkuttaa. Koivuniemi ei omien sanojensa mukaan ollut huippulupaus, mistä osoituksena menestys ensimmäisissä kilpailuissa.

– Ensimmäinen sarja Tampereen hallin ulkopuolella tuotti noin 80 pistettä. En saanut yhtään ehjää ruutua ja taisi olla neljä reikää sekä kuusi missiä. Se on jäänyt mieleen ja sekin on hauska muisto, Mika sanoo.
Koivuniemen nuoruuteen kuului paljon muitakin harrastuksia, lähinnä pallopelit kiinnostivat.

– Pelasin jalkapalloa kuusi vuotta ja jääkiekkoa muutaman vuoden. Koripallo oli viimeinen laji keilailun rinnalla, mitä pelasin pidempään.

Hänellä on myös henkilökohtainen Suomen mestaruus toisesta tarkkuuslajista.

– Keilahallin vieressä oli pienoisgolfrata, ja sitä pelattiin kavereiden kanssa yhtenä kesänä tosi paljon. Olin aika hyvä siinä. Voitin yhden Suomen mestaruuden alle 15-vuotiaiden ikäluokassa.

Lopulta kuitenkin keilailu nousi ylitse muiden, vaikka kiinnostus koripalloakin kohtaan oli suuri.

– Olin keilannut jo pidempään, mutta pidin yhden vuoden, jonka aikana keilasin tosi vähän ja keskityin enemmän koripalloon.

Into lopahti valmentajien ratkaisuun, mikä oli Koivuniemen mukaan vääryys häntä kohtaan. Minigolfkilpailuiden takia Koivuniemi joutui olemaan pois kauden ensimmäisistä harjoituksista ja käsky kävi koripalloseurassa kakkosjoukkueeseen.

– Olin siellä omasta mielestäni yksi parhaista, ja mun piti omasta mielestäni pelata ykkösjoukkueessa. Tavallaan kuitenkin ymmärrän valmennuksen ratkaisun siinä tilanteessa. Se ratkaisu saattoi kuitenkin olla aika iso palvelus suomalaiselle keilailulle, Koivuniemi hymähtää.

Myös Tuula-äiti muistaa ajat hyvin.

– Koripallovalmentaja kehui vuosien aikana Mikan pallo- ja pelisilmää ja sanoi, ettei hänellä montaa näin lahjakasta poikaa ryhmässä ole. Mutta sitten muutama vuosi sen jälkeen samaisen valmentajan kanssa naureskelimme, kun Mika voitti keilailun MM-kultaa. Totesimme, että eiköhän tämä ollut ihan oikea laji Mikalle, Tuula muistelee.

”En ollut mikään lapsitähti”

Muiden harrastusten väistyessä keilailusta tuli teini-ikäisen Koivuniemen ykkösjuttu ja intohimo.

– Kyllä kai tein jotain muutakin, mutta suurimmaksi osaksi kaikki tekeminen oli keilailua. Aamulla herättiin, tehtiin läksyt ja mentiin kouluun. Iltapäivällä tunnin tirsat ja keilahallille noin kymmeneen asti illalla ja sama aikataulu seuraavana päivänä.

Toisinaan keilailu saattoi mennä myös koulutöiden edelle. Koivuniemi saattoi olla keilahallilla normaalia aikaisemmin, jos vuoroja sattui olemaan vapaana.

– Koulunkäyntini meni yllättävän hyvin siihen nähden, kuinka vähän tein töitä sen eteen. Niin paljon aikaa meni hallilla.

Myös äiti muistaa poikansa innostuksen ja paneutumisen.

– Joka päivä, kun Mika tuli koulusta kotiin, koulureppu jäi eteiseen ja pyörällä keilahallille treenaamaan. Mika tykkäsi niin paljon lajista ja päivät kavereiden kanssa menivät harjoitellessa. Mielestäni se oli vain kiva asia, että he viettivät aikansa siellä.

Myös tietynlainen harrastajapiiri ympärillä alkoi kehittyä.

– Samoihin aikoihin aloittelivat Tero Saarikoski, Mikael Multtari, Mikko Rapola, Risto Kuokkanen, Vesa Viitala ja Mika Manner. Nämä nimet tulevat ensimmäisenä mieleen.

Koivuniemi ei tosiaan koe olleensa keilailun huippulahjakkuus, vaan taidot kehittyivät kovalla työllä ja toistoilla.

– En ollut mikään lapsitähti. Tom Hahl nousi paljon nopeammin hyväksi keilaajaksi. Minulla se kesti kauemmin.
Syynä tähän on Koivuniemen mukaan erityisesti hänen korvienvälinsä.

– Kävin aika kuumana keilailussa tosi pitkään. Myöhemmässäkin iässä tietty palo on aina ollut sisälläni, mutta olen oppinut kanavoimaan sen eri tavalla, eikä se purkaudu ulos samalla tavalla kuin aikoinaan.

Hermokontrollin pettäminen oli myös aluksi este hyville sijoituksille.

– Pääsin kuitenkin 17-vuotiaana juniorimaajoukkueeseen, mistä kehittyminen varmaan lähti nousuun. Taisin vuotta aikaisemmin voittaa yhden erikoiskilpailun Tampereella. Vuodesta 1984 parempi keilaaminen joka tapauksessa käynnistyi.

Ajat olivat erilaiset, eikä Koivuniemellä ollut juniorivuosinaan missään vaiheessa varsinaista valmentajaa.

– Siihen aikaan nuorilla oli enemmänkin ohjaajia. Lauri Lehterä taisi olla henkilö, joka minulle eniten siihen aikaan opetti asioita, mutta kaikesta eniten me sillä omalla keilailuporukalla opittiin, kun leikittiin pallolla ja yritettiin saada heittoihin kierrettä.

Rohkeasta kokeilusta 30 vuoden ura

Kun Koivuniemi sai koulunsa päätökseen, oli edessä iso askel hänen muuttaessaan Helsinkiin vuonna 1986. Vuotta myöhemmin Koivuniemi kuului myös miesten maajoukkueryhmään ensimmäistä kertaa.

Tässä vaiheessa Tuula Koivuniemi ymmärsi, että hänen pojastaan oli tulossa kovanluokan keilaaja.

– Mikasta paistoi jo pienestä asti sellainen kova voitontahto ja tarvittava luonne pärjätä pallopeleissä. Kun hänet nimettiin maajoukkueryhmään, tajusin tässä olevan se laji, jossa hän tulee pärjäämään hyvin.

Muutto tarkoitti isoja asioita Mikalle.

– Minulle oli iso juttu muuttaa Helsinkiin. Halusin päästä pelaamaan SM-liigaa ja liityin GB:hen. Siinä seurassa opin paljon muilta ja keilaamisesta ylipäätään. Oli hyvää koulutusta olla mukana seurassa nuorena poikana. Mukana olivat muun muassa Tapio Vuorinen ja Teemu Raatikainen, jonka kanssa pelattiin loppujen lopuksi vastakkain MM-finaalissa 1991. Iso osa minun kehitystä oli olla siinä seurassa.

Vuonna 1990 edessä oli seuraava rohkea askel, joka oli varmasti yksi isoimpia tekijöitä sille, että nuorella keilaajalla oli myöhemmin mahdollista nousta ammattikeilaajaksi.

– Tein tosi radikaalin päätöksen ja lopetin sähköasentajan työt ja aloin vain keilaamaan. Kisoja oli silloinkin ympäri Suomen. Ajatus ammattilaisuudesta oli se juttu, mitä päätin lähteä tosissaan kokeilemaan.

Kuitenkaan sen tarkempaa suunnitelmaa ei vielä ollut olemassakaan. Omien sanojensa mukaan Koivuniemi jätti päivätyönsä vain sen takia, että saisi keilata mahdollisimman paljon.

– Kaikkien muiden asioiden yhdistäminen oli aika raskasta. Halusin kokeilla tosissaan keilailua ainakin vuoden verran. Siitä se on venynyt suurin piirtein 30 vuoteen, hän nauraa.

Kilpailutahti kasvatti

Ammattilaisuudesta ei tietysti noihin aikoihin voinut puhua varsinkaan, kun kotimaan kisoissa suurin osa palkinnoista oli rahan sijasta tavarapalkintoja, mutta Koivuniemi sai keskittyä maajoukkueryhmän toimintaan ja harjoitella paljon.

– Vähintään 4-5 päivänä viikossa kävin kilpailemassa ja ajoin paikasta toiseen. Ajoin 50 tuhatta kilometriä vuodessa ja keilasin yli tuhat kilpailusarjaa. Se oli silloin jo periaatteessa päivittäistä keilaamista.

Omistautuminen tuotti tulosta ja menestystä kotimaan kisoissa tuli kiihtyvään tahtiin. Päivätöiden lopettamisen tuomat haasteet eivät käyneet liian raskaiksi.

– Ei voi sanoa, että toimeentuleminen olisi ollut hankalaa, muttei helppoakaan. Tavallaan pelasin niin paljon ja oli pakko pärjätä. Kaikki tämä kasvatti ja opetti minua ammattilaiskeilailuun, koska keilailu piti ottaa tosissaan. Opin voittamaan. Jos en olisi pärjännyt kisoissa, niin eihän tämä elämäntapa pitkään olisi jatkunut.

Koivuniemellä ei ollut uransa alussa varsinaista valmentajaa, vaikka keilailuyhteisöstä hän olikin imenyt oppia itseensä. Vuonna 1990 kuvioihin kuitenkin tuli Tapio Lehto.

– Hän näki minun heittävän 300 pisteen sarjan Lahdessa jossain kilpailussa, ja hän antoi minulle silloin mielenkiintoisen kommentin periaatteella, että ”tuo ei kerro vielä mitään”. Sen jälkeen kävimme keskusteluita ja Lehto on siitä asti ollut minun apuna henkisen puolen asioissa lähes pelaajaurani loppuun asti.

Vuoden 1991 miesten MM-kilpailut muistetaan keilailupiireissä hyvin, kun Koivuniemi voitti masters-kilpailussa historiallisen henkilökohtaisen MM-kullan finaalissa Teemu Raatikaista vastaan. Koivuniemen omistautuneisuus palkittiin.

– Tavallaan ne MM-kisat ja niiden jälkeinen vuosi olivat käännekohta, koska menestymisen myötä kilpailuita tuli enemmän ulkomailla.

Koivuniemi alkoikin suunnata katseensa tiukemmin Suomen rajojen ulkopuolelle.

– Jossain vaiheessa tajusin sitten tehneeni aikalailla samaa juttua jo muutaman vuoden. Voitin varmaan toista sataa kilpailua Suomessa. Muistan eräänkin viikon, kun olin voittanut viisi finaalia yhden viikon aikana kotimaan kisoissa.

Kaksi vaihtoehtoa

Koivuniemen omien sanojen mukaan arki alkoi tuntua oravanpyörältä ja hän ymmärsi, ettei halua loppuelämää kiertää pitkin Suomea ja hakea tavarapalkintoja kisoista.

– Kiersin enemmän ulkomaankisoja ja Patrick Healey Jr. ehdotti, että minun pitäisi lähteä USA:han pelaamaan turnauksia.

Matka USA:n markkinoille – ”Oli pakko tehdä jotain”

Healey oli yksi parhaita amatöörikeilaajia ja houkutteli Koivuniemen pelaamaan Mega Bucks-kisoja, jotka olivat tuohon aikaan merkittäviä kilpailuita.

– Ykköspalkinto oli satatuhatta taalaa, mutta siellä oli myös pienempiä 15-25 tuhannen palkintoja. Toisaalta pelaajalle piti olla vähintään 5-6 tuhatta taalaa osallistumismaksuja varten. Se vaati rahaa.

Mika rupesi yhdessä vaimonsa Leenan kanssa miettimään, että nyt olisi päätösten aika.

– Minun oli pakko tehdä jotain, ettei tarvitsisi kiikkustuolissa katua asiaa. Minulla oli vaihtoehtoina lähteä USA:han katsomaan se kortti, tai lopettaa.

Äiti Tuula muistelee aikaa, kun ainoa lapsi ilmoitti lähtevänsä kokeilemaan siipiään toiselle mantereelle vaimonsa ja Tuulan lapsenlapsen kanssa.

– En ollut koskaan käynytkään Amerikassa, niin olihan se vaikea paikka ja ajatuksissa tietysti kävi, että kuinkakohan vähän tässä jatkossa näemme. Toisaalta olin iloinen siitä, että yhdessä lähtivät koko perhe ja testaamaan, koska mitä siinä menettää, Tuula muistelee tuntemuksiaan.

Tuki elintärkeässä roolissa

Päätös tehtiin, ja Koivuniemet myivät rivitaloasuntonsa ja suuntasivat Yhdysvaltoihin New Yorkin osavaltioon Niagara Fallsille ilman takeita siitä, miten arki lähtisi rakentumaan. Tarvittavaa tukea he kuitenkin saivat.

– Patrick Healey oli siellä ja hän hommasi minulle saman sponsorin kuin hänellä itsellään. Olin myös tavannut aikaisemmin Dave Bernhardtin. Kerroin hänelle, että olen muuttamassa jenkkeihin ja hän viestitti “I will back up you”, enkä edes tiennyt, että hän tarkoitti sillä minun sponsorointiani, mutta hän oli valmis tukemaan minua.

Lopulta Bernhardt otti Koivuniemeen yhteyttä. Hänen firmansa teki muoviosia autoteollisuudessa esimerkiksi Fordin autoihin. Hän oli myös entinen keilaaja, minkä takia hän oli kiinnostunut lajista. Hänen yrityksensä Turbo tekee myös keilailuun liittyviä oheistuotteita.

– Hänellä oli oma keilarata, jossa pystyi harjoittelemaan. Ajoimme hallille ja hän pyysi minua muuttamaan sille alueelle.

Osapuolet sopivat vuoden sopimuksesta, minkä turvin Bernhardt maksoi Koivuniemelle palkkaa ja keilailumaksut, jotka maksettiin takaisin keilailukisojen palkintorahoilla.

– Sain harjoitella vapaasti ja sain palkkaa, jolla minä ja Leena pystyimme maksamaan elämisen. Lisäksi Bernhardtin yritys alkoi hommata pysyviä oleskelulupia meille, eli asiat menivät niiltä osin erittäin hienosti. Dave on isoin syy sille, että me pysyimme Yhdysvalloissa, Koivuniemi kiittelee.

Heitto kokonaan uusiksi

Lopulta Koivuniemet pääsivät läpi niistä haasteista, joita USA:han asettuminen toi.

– Olimme myyneet asunnon Suomesta lähtiessä, ja ilman tukea en tiedä, kuinka pitkään ne rahat olisivat lopulta riittäneet. Pystyin keskittyä keilailuun ja asiat muutenkin etenivät niin hyvin, että kuukausi Suomesta lähdöstä olimme jo muuttamassa Michiganiin.

Moneen asiaan piti kuitenkin tottua.

– Minun englanninkieli oli todella surkeaa ja byrokraattisia ongelmia oli jonkun verran, mutta kaikesta selvittiin.

Myös keilailukisoihin sisään pääseminen oli erilaista, mihin Koivuniemi oli Euroopassa tottunut. Valmentaja Ron Hoppen kanssa piti kuitenkin jotain keksiä, jotta menestystä tulisi enemmän.

– Pelasin mielestäni hyvin. Ensimmäisen vuoden 1996 pelasin tiettyjä amatöörikisoja ja meni ihan okei. Ei kuitenkaan tullut sitä tulosta, minkä halusin. Hoppen olin tuntenut muutaman vuoden ja hän sanoi, että minun pitää muuttaa tiettyjä juttuja.

Jotain juttuja tarkoitti kuitenkin radikaaleja muutoksia Koivuniemen heittoon. Asioiden muuttaminen tässä vaiheessa uraa saattoi monien korvaan kuulostaa mielipuoliselta ratkaisulta. Olihan Mika tekniikallaan menestynyt arvokisoissakin.

– Hoppe tuli Seattlesta valmentamaan minua ja me muutimme kokonaan heittoni. Ajattelin aluksi, että tämä on ihan hullua, mutta me muutimme koko homman.

Koivuniemen mukaan uuden valmentajan kanssa muutettiin muun muassa kävely sekä pallon pyörimissuunta kokonaan.

– Olin voittanut MM-kultaa ja menestynyt muutenkin, joten ihmiset ihmettelivät, että miksi lähdin muuttamaan asioita.

Yhdysvalloissa kuitenkin tajusin, että laadukkaasta harjoittelusta huolimatta en vain pärjännyt siellä tarpeeksi hyvin, joten oli pakko tehdä jotain.

Kärsivällisyys palkitaan

Uusien tekniikoiden omaksuminen ei tietenkään tapahtunut hetkessä. Koivuniemen piti olla kärsivällinen ja tehdä paljon töitä.

– Siinä meni noin vuosi, kun harjoittelin periaatteessa joka päivä useamman tunnin. Pelasin myös kisoja, mutta se oli vähän sellaista yrittämistä. Ilman Daven taloudellista tukea en olisi pystynyt hoitamaan tätäkään asiaa maaliin.

Tämän jälkeen muutokset alkoivat toimimaan. Kilpailut alkoivat mennä paremmin vuonna 1997.

– Olin muun muassa British Openin toinen. Voitin myös yhden Mega Bucks -turnauksen, josta tuli satatuhatta dollaria palkintorahaa. Siinä vaiheessa tiesin, että kaikki tehdyt muutokset olivat vaivan arvoisia. Ei minulla kyllä missään vaiheessa ollut usko lopussa, vaikka se edeltävä vuosi oli vaikea.

Onnistumisista seurasi myös helpotuksen tunne. Uusien tekniikoiden hiomisessa Koivuniemi joutui opetella käyttämään kättään ihan uudella tavalla.

– Se oli harjoittelua ja harjoittelua. Aluksi ne muutokset tuntuivat vierailta, mutta siinä vaiheessa, kun pallo alkoikin tottelemaan, muistan nauraneeni, että voiko tämä mennä näin. Olin aikaisemmin luullut tietäväni teknisistä asioista paljon, mutta enhän ollutkaan loppujen lopuksi tiennyt juuri mitään. Jollain tavalla olin onnistunut pärjäämään aikaisemmin urallani, Koivuniemi nauraa.

Koivuniemen heittotekniikka kehittyi, mutta Yhdysvalloissa pärjääminen vaati myös henkistä kovuutta. Tässäkään Mika ei halunnut jättää oikeita asioita tekemättä.

– Hoppe tunsi henkisen valmentajan, joka ei paljon tehnyt töitä urheilijoiden kanssa, mutta hänen vaimonsa teki isojen yritysten työntekijöille mielentutkimuksia, että pystyykö esimerkiksi ihminen olemaan johtotehtävissä ja kestämään paineita.

Koivuniemi päätti kokeilla kattavaa mielentutkimusta.

– Hän lähetti minulle paperin, jossa oli 500 kysymystä. Siellä oli ihan kaikenlaisia asioita, kuten olenko varastanut koskaan ja kaikkea sellaista ihan laidasta laitaan.

Tutkimuksen lopputulos yllätti Koivuniemen, joka ei tiennyt mitä testiltä olisi lupa odottaa.

– Sen testin tehnyt nainen soitti minulle ja rupesi kertomaan yhteenvetoa. Minua jopa pelotti, kuinka paljon hän sen analyysin perusteella tiesi, miten minä ajattelen ja mihin olen ihmisenä menossa. Hän todella pääsi minun pääni sisään, vaikka emme olleet tavanneet kasvotusten. Se oli jännä tunne, ja siitä tutkimuksesta oli varmasti paljon hyötyä.

Henkisen tilan merkitys

Tutkimustuloksia Koivuniemi lähti valmentajien kanssa hyödyntämään suoraan keilailuun.

– Mietimme, millaisissa tilanteissa minun pitää olla parempi. Opimme, millä keinoilla pääsemme kilpailuissa flow-tilaan sekä minkälainen kilpailija minä olen. Minulla on ihan oikeasti parhaimmillaan sellainen mielentila kilpailuissa, etten näe tai kuule mitään ympärillä ja se on paras tila, mihin voin päästä.

Samalla tuo flow-tila on kuitenkin urheilijalle kaikista vaikein tila päästä sisään.

– Ja se on myös kaikkein herkimmin rikkoutuva henkinen tila. Yritimme opetella, miten siihen tilaan pääsee helpoiten ja mitkä ovat niitä virheitä, jotka sen tilan rikkovat.

Koivuniemi oli huomannut itsellään sellaisen ongelman, että hän lähti helposti putoamaan kilpailuissa, jos hän oli päässyt selvään johtoasemaan.

– Se rikkoi tosi nopeasti sen minun hyvän henkisen tilani. Tulimme yhdessä henkisen valmentajan kanssa siihen päätelmään, että minulla on lapsuudessa jotain sellaista, mistä tämä johtuu.

Koivuniemi meni tapaamaan pariin otteeseen psykiatria.

– Mutta ne asiat menivät niin rankoiksi, että lopetin sen. Ei koskaan selvinnyt, mistä se henkinen ongelma johtui, mutta kehityin kuitenkin siinä prosessissa paremmaksi urheilijaksi, enkä enää romahtanut pisteissä samalla tavalla, jos johdin kilpailua.

Siirtyminen ammattilaiseksi

Muutokset tuottivat tulosta ja Koivuniemi menestyi paremmin amatööriturnauksissa ja tienasi itselleen palkintorahoilla sievoisia summia. Edessä odotti kuitenkin seuraava askel ja iso päätös.

– Vuonna 1998 sen ajan parhaat keilaajat, kuten Chris Barnes siirtyivät ammattilaiskeilaajaksi, koska amatööriturnaukset alkoivat mennä alaspäin. Minäkin pelasin Euroopassa ja Yhdysvalloissa amatöörikisoissa, mutta sitten päätin vuonna 1999, että lähden myös ammattilaiseksi, Koivuniemi muistelee.

Kohti ammattilaisuraa henkisen kasvun kautta

Päätös ei ollut yksinkertainen, koska ammattilaiskiertue PBA:ssa taso oli niin kova, ettei isoihin palkintorahoihin päässyt kiinni tuosta noin vain.

– Alkuvuoden 1999 keilasin neljä kuukautta amatöörinä ja tein rahaa noin 90 tuhatta dollaria. Loppuvuoden keilasin ammattilaisena ja tienasin palkintorahoja 18 tuhatta. Silti minusta tuntui, että se oli oikea päätös.

”Moni sanoi, että tulen maitojunalla”

Vuosituhannen taitteessa Koivuniemi oli vakiinnuttanut itselleen elämäntilanteen, joka oli ollut vain haave takaraivossa noin kymmenen vuotta aikaisemmin hänen lopettaessaan sähköasentajan työt. Hän elätti itsensä ja perheensä keilailulla.

Suomesta lähdettyään ensimmäistä kertaa Yhdysvaltoihin moni kotimaassa epäili kunnianhimoista suunnitelmaa. Olihan Koivuniemi ensimmäinen suomalaiskeilaaja, joka lähti pysyvästi Yhdysvaltoihin.

– Aika monihan sanoi, että tulen maitojunalla takaisin ja mitä se nyt sinne lähtee. Minulle se on ollut se ja sama, koska itsellenihän tätä tein. Päätös oli monelle varmasti yllätys, mutta se oli minun ja perheeni päätös, Koivuniemi sanoo.

Myös ammattilaiskiertueelle lähtemiseen Koivuniemi sai kotoaan täyden tuen. Hän oli valmis haastamaan USA:n parhaat keilaajat ammattilaiskiertue PBA:ssa.

Tottumista kovaan tasoon

Koivuniemi muistaa ensimmäisen PBA-kilpailun hyvin, sillä siihen liittyi ensimmäinen iso oppi ammattilaiskiertueesta.

– Kisa pelattiin Portlandissa ja siellä oli poikkeuksellisen vähän pelaajia. Olin pääsemässä neljän parhaan joukkoon TV-lähetykseen CBS-kanavalle. Kilpailussa pallofirman valmentajana ollut Del Ballard jr. kilpaili itsekin siinä kisassa ja jätti minut viidenneksi, vaikka hänellä ei enää ollut mitään mahdollisuuksia jatkoon. Hän teki loppuun kolme kaatoa ja sulki minulta ovet siitä TV-lähetyksestä.” Se oli hyvä opetus, että täällä ei saa mitään ilmaiseksi. Kaikki pitää ansaita.

Seuraavalla viikolla kilpailussa Las Vegasissa kokenut huippukeilaaja Mike Miller sanoi Koivuniemelle sanat, jotka jäivät ikuisesti mieleen. Koivuniemi kuvailee Millerin olevan oma persoonansa kaikin puolin.

– Hän sanoi, että ihan sama kuka olen ja mistä olen tullut. Jos kahdessa vuodessa en kehity PBA:ssa, lähden kotiin. Ne sanat jäivät tosiaan mieleen.

Hiljalleen sijoitus alkoi vakiintua 20 parhaan joukossa ammattilaiskiertueella, mutta vastustajien taso oli kova.

– Ihmettelin, kuinka hemmetin hyvin parhaat keilaajat pelasivat aina viimeiset kahdeksan sarjaa. Siellä ei voinut koskaan laskea sen varaan, että joku hyytyy, vaan päinvastoin piti katsoa, että kuka tulee takaa ja menee ohi.

Keltanokasta vuoden pelaajaksi

Kiertueella vastassa oli muun muassa todellisia keilailulegendoja, kuten Walter Ray Williams jr, Norm Duke sekä Brian Voss.

– En osannut samalla tavalla pelata parasta osuutta lopussa. Rasitusta tuli myös siitä, että koko ajan piti matkustaa, kilpailla ja olla valmis joka kerta. Mutta opin siihen sisälle hiljalleen.

Koivuniemi keskittyi oleelliseen, minkä lisäksi hän oli jo Suomessa tottunut kisaamaan tiuhaan tahtiin.

– Pelaajissa oli eroja. Kisojen jälkeen jotkut lähtivät dokaamaan, mutta osa meni suoraan harjoittelemaan. Vahvuuteni oli se, että Suomessa kisataan niin paljon. Olin tottunut siihen, että sormet joutuvat koville ja tahti on kova. Kaikki pelaajat Jenkeissä eivät olleet tottuneet sellaiseen.

Tulosta alkoi tulla. Vuonna 2000 Koivuniemi voitti ensimmäisen PBA:n Major-turnauksen tittelinsä USBC:ssä. Jo seuraavana vuonna vuorossa oli toinen, kun Koivuniemi voitti U.S. Openin. Kaudella 2003-04 Koivuniemi valittiinkin jo ensimmäistä kertaa PBA:n vuoden pelaajaksi. Toisen kerran kaudella 2010-11.

– Ne vuodet, kun minut valittiin vuoden pelaajaksi, olivat kultavuosia PBA:ssa. Kauden 2003-04 jälkeenkin oli pari hyvää vuotta, eli siinä tuli hyvä muutaman vuoden putki. Keilailu on aina aaltoliikettä, mutta kaikki ne vuodet olivat hyviä, kun pääsi muutaman kerran TV-lähetyksiin heittämään.

Rooli Ruotsin vihaajana

Koivuniemen naama vakavoituu, kun häneltä kysyy, miten paikalliset keilailuihmiset suhtautuivat hänen PBA-uran alkuvuosinaan eurooppalaisiin keilaajiin.

– Ei kauhean hyvin. Paljon tuli kettuilua ja avautumista siitä, että tulen viemään muiden palkintorahoja.
Koivuniemen sanoin ammattilaiskeilailu on aika raakaa.

– Jaettava kakku on kuitenkin pieni. Kaikki ovat valmiita tekemään kaikkensa saadakseen siitä mahdollisimman ison osan ja toisaalta tekemään paljon sen eteen, ettet sinä saa omaa osaasi siitä.

Hall of Fame -uran hinta – ”Vaikein asia elämässä”

Kilpakumppanit koittivat päästä myös Koivuniemen ihon alle kilpailuissa, mutta suomalaisella oli nerokas keino saada vastustajat keskittymään epäoleellisen asiaan.

– Tein aikoinaan itselleni sellaisen roolin, että mukamas inhoan ruotsalaisuutta yli kaiken, vaikka se ei pitänyt mitenkään paikkansa. Täten vastustajat kuvittelivat pääsevänsä minun ihon alle nimittelemällä ruotsalaiseksi. Oikeasti mietin, että jos joku on näin tyhmä, niin tämähän on ihan hauskaa, hän virnistää.

Koivuniemi osasi rakentaa ovelan ulkokuoren, mutta myös häneltä löytyi temperamenttia, kuten vuonna 2003 erään ammattilaiskiertueen kilpailun nimenhuudossa.

– Nuorempien pelaajien en antanut soittaa suuta. Yksi nuorempi pelaaja tuli ammattilaiskiertueelle henkselit paukkuen. Kilpailun nimenhuudossa hän sanoi minua ruotsalaiseksi. Kaadoin vesipullon sisällön hänen päällensä muiden kilpailijoiden nähden. Sanoin, että yksikään tulokas ei ikinä sano minua ruotsalaiseksi.

Eikä sen jälkeen yksikään nuori pelaaja sanonut Koivuniemeä ruotsalaiseksi.

– Tulokkaiden pitää ansaita kunnioitus. Mutta tämäkin tavallaan oli osa sitä vetämääni roolia.
Koivuniemen keilailu-ura on antanut paljon, mutta myös uhraukset ovat olleet isoja. Isoimpana tietysti kaikki se aika, mikä on ollut pois perheeltä.

– Eihän tällaista uraa ole voinut tehdä ilman perhettä. Mekin olemme niin isoja päätöksiä tehneet, että ilman tukea mitään näitä asioita ei olisi koskaan tapahtunut. Tämä on vaatinut meiltä kaikilta paljon, Koivuniemi kiteyttää.
Mika jakaa kiitosta vaimolleen Leenalle, joka on seissyt rinnalla kaikki vuodet.

– Mun vaikein asia elämässä on ollut se, kuinka vähän olen voinut olla mun tyttärien kanssa. Onneksi Leena on kasvattanut heidät hienoiksi ihmisiksi. Vaikka olen ollut puolet vuodesta pois, tytöt ovat tasapainoisia ja kaikki on kotona hienosti.

Myös äidin huoli siitä, ettei hän näkisi Mikaa ja hänen perhettään Amerikkaan lähtemisen myötä, osoittautui turhaksi peloksi. Tuula Koivuniemi on ollut vahvasti läsnä lapsenlapsiensa elämässä ja päässyt itsekin näkemään elämää Yhdysvalloissa.

– Vietin aina silloin tällöin pari kuukautta siellä katsomassa lapsenlapsia. Mikan kisoja olen päässyt seuraamaan Las Vegasissa ja Indianapolissa. Aina USA:ssa ollessa olemme Mikan perheen kanssa yhdessä katsoneet TV:stä kisoja ja jännittäneet yhdessä. Ne ovat olleet hauskoja hetkiä kaikki.

Ei suostunut kehäraakiksi

Koivuniemi lopetti aktiiviuransa keilaajana 2015. Päätökseen ei liity suurta dramatiikkaa.

– Mulla oli enemmän ja enemmän ongelmia polven kanssa. Silloin kun itse aloitin ammattilaisena, PBA-kiertueella oli muutama keilailulegenda, joista mietin, että mitä ihmettä he tekevät vielä täällä. Nämä samat kaverit kiukuttelivat kisoissa ja valittivat vähän joka asiasta. En silloin itse pelannut hyvin, mutta voitin heidät.

Koivuniemi teki itselleen jo silloin lupauksen.

– Mietin mielessäni, että muista lopettaa ajoissa. Mielestäni muutama tähti ei tajunnut tätä tehdä silloin.
Lopulta kroppa ei enää seurannut Mikan mieltä, kuten aikaisemmin.

– Tuntui, että en oikein pystynyt enää voittamaan, vaikka muutamia kisoja pelasin hyvin. Tiesin, mitä tehdä, mutta kroppani ei sallinut tehdä sitä asiaa tarpeeksi hyvin. Jos ammattilaiskiertueella ei ollut sataprosenttisessa kunnossa, voittaminen oli lähes mahdotonta.

Erityisesti yksi Mikan uran isoista tavoitteista olisi saattanut lopettaa pelaajauran jo aikaisemminkin. Koivuniemellä oli palkintokaapissa kolme titteliä Major-turnauksista.

– Olin jossain vaiheessa ainakin sitä mieltä, että jos voitan kaikki neljä Major-titteliä, niin siihen viimeiseen voittoon loppuu koko ura. Otan kengät pois, enkä heitä enää heittoakaan. Neljättä ei valitettavasti tullut. Se oli minun haaveeni, mutta olen ihan sujut sen asian kanssa.

Eksoottiseen maahan valmentajaksi

Lopulta vammat jalassa olivat niin piinaavia, että pelaaminen loppui.

-Huomasin, että monessa kilpailussa en saanut toivottua tulosta sellaisissa tilanteissa, joissa olin monesti ollut hyvä. Samaan aikaan jouduin käyttämään niin voimakkaita kipulääkkeitä, että aamuisin huimasi. Mietin, onko tämä sen arvoista.

Kanadalainen valmentaja Frank Buffa vaihtoi Mikan kanssa kuulumisia. Koivuniemi sanoi ohimennen olevansa valmis lopettamaan pelaamisen, jos jotain muuta löytyisi tilalle. Mika ei tiennyt, että Arabiemiirikunnissa oli samaan aikaan vapautunut keilailun päävalmentajan pesti.

– Buffa sanoi saavansa minut sinne. Seuraavana päivänä olinkin kirjoittamassa vapaamuotoista työhakemusta ja lopulta minut valittiin muutamasta vaihtoehdosta.

Dubaihin muuttaminen ei ollut iso kulttuurisokki Koivuniemelle, sillä kaupunki oli tullut hänelle tutuksi pelaajauran aikana.

Paikallinen keilailukulttuuri on melkolailla vielä lasten kengissä. Pitkän uran luoneella Koivuniemellä onkin työtä saada upotettua hänen oppimansa työmoraali paikallisille keilaajille.

– Se on ykköshaasteeni siellä. Tavallaan välillä tuntuu, että minun vahvuudet valmentajana ja tiedonjakamisessa menee vähän hukkaan siellä. Olen kuitenkin innostunut. Siellä on nuoria keilaajia, jotka ovat olleet valmennettavinani kolmen vuoden ajan. Minusta on hauska nähdä, osaanko tehdä niistä jätkistä oikeasti keilaajia.

Suomeen palaaminen epätodennäköistä

Koivuniemi kuvailee itseänsä jopa liian kiltiksi valmentajaksi.

– Pitää myös mukautua siihen kulttuuriin. En huuda tai puske heitä liikaa. Jos sinne kuitenkin tulee keilaajia, joista näkee, että he eivät ole täysillä mukana, niin laitan heidät tekemään tosissaan töitä ja sitten mitataan, tulevatko he parin kolmen kerran jälkeen takaisin, vai loppuuko tekeminen siihen.

Suomalaisvalmentaja kehuu Dubaita asuinpaikkana.

– Olen viihtynyt paremmin kuin kuvittelin. Aika paljonhan elämäni siellä pyörii keilailun ympärillä, mutta ehtii sitä nauttia auringostakin. Lunta en kaipaa yhtään, hän nauraa.

Koivuniemi näkee myös tulevaisuutensa keilailun parissa.

– Mulla on kuitenkin laaja tietotaito ja tykkään lajista niin paljon. Se ei ole selvää, että missä ja miten työt jatkuvat. Oma toiveeni olisi jatkaa täällä nyt ainakin pari kolme vuotta.

Suomeen paluuta ei ole poissuljettu, mutta se näyttää epätodennäköiseltä miehelle, joka on uransa aikana ollut paljon erossa vaimostaan ja Yhdysvalloissa kasvaneista kahdesta tyttärestään. Dubaissa asumisessa on myös vaikeinta se, että perhe asuu Yhdysvalloissa.

– Vaikea sanoa, tulenko jossain vaiheessa Suomeen. Todennäköisesti en, koska meidän lapset eivät tule varmaankaan muutamaan Suomeen. Koskaan ei voi sanoa ei koskaan. Aika näyttää.

Kotimaataan Koivuniemi arvostaa, eikä unohda sitä, mistä kaikki on alkanut.

– Esimerkiksi maajoukkue on ollut minulle näyteikkuna, jonka kautta olen pystynyt näyttämään osaamiseni. Ilman maajoukkueeseen kuulumista, mitään uraa ei olisi tullut. Maajoukkueessa oleminen on opettanut minua paljon ja menestystäkin on tullut.

Yksi tärkeä asia jäi puuttumaan maajoukkueuralta.

– Harmittaa, etten ikinä voittanut maajoukkueen kanssa MM-joukkuekultaa. Münchenissä 2010 päästiin USA:ta vastaa finaaliin, mikä ratkesi vasta viimeisissä ruuduissa. Sekin on hieno muisto, vaikka kultaa ei tullut.

Koivuniemi haluaa myös korostaa suomalaisen keilailun hyviä puolia, jotka mahdollistivat hänen lähtönsä pelaamaan maailmalle.

– Suomalainen keilailu on opettanut minulle niin paljon. Ilman täältä opittua keilailurutiinia en olisi koskaan yltänyt näihin saavutuksiin. Täällä opin keilaamaan ja arvostan sitä, mitä suomalainen keilailu on antanut.

Teksti: Henri Havusela
Kuvat: SKL, Seija Lankinen ja PBA Media Gallery

Jätä vastaus