lauantai, 8 elokuun, 2020
Ajankohtaista

Väki vähenee, vai väheneekö?

Eino Styrmanin mukaan keilailu tarvitsee Ballmaster Openin lisäksi muita yleisöä ja mediaa kiinnostavia kilpailuita. Kuvassa Suomessa ensimmäistä kertaa tammikuussa kilpaillut USA:n Kyle Troup.
156lukukertaa

Tässä artikkelissa SKL:n nuoriso- ja koulutusvaliokunnan jäsen Eino Styrman kirjoittaa SKL:n jäsenmäärään liittyvistä asioista ja mahdollisista parannuskeinoista.

SKL:n hallitus on käynnistänyt viime vuosina useita toimenpiteitä jäsenkato-ongelman korjaamiseksi.

Toimenpiteillä on tavoiteltu muun muassa näkyvyyden lisäämistä ja valmennus- ja ohjaustoiminnan tehostamista. Käyttöön otettiin myös kaksi kautta voimassa oleva edullinen ensilisenssi. Uutena toimenpiteenä on käynnistetty vuoden alusta jäsenhankintakilpailu. Pysähtyykö jäsenkato näillä toimenpiteillä? Nähtäväksi jää. Kannattaisikohan ottaa keinovalikoimaan vielä eräiden vanhojen rakenteiden kriittinen tarkastelu?

Jäsenmäärän kehityskäyrästä muutama tunnusluku verrattaessa vuodenvaihdetta kevään 2017 tilanteeseen.

Jäseniä oli SKL:n jäsenluettelon mukaan vuodenvaihteessa 9154. Näistä noin 4500 oli syyskaudella jollain tasolla aktiivikilpailijoita. Keväällä 2017 jäseniä oli 10655, eli muutos -14%. Junnut 451 (vertailukaudella 625), nuoret 246 (343), yleisen sarja 1770 (2118), seniorit 1519 (1897) ja veteraanit 5168 (5672). Jäsenmäärä nousee hieman kevään aikana ensilisenssin ansiosta.

Ensilisenssi, ratkaisu ongelmiin vai lyhytaikainen ilmiö?

Yhtenä kärkihankkeena kulkee siis ensilisenssi. Ja yllättävän paljon niitä onkin, reilusti yli 700, eli noin 8% koko jäsenkunnasta. Nähtäväksi jää, miten moni jatkaa jäsenenä, kun taas keväällä useampi sata lisenssiä ”erääntyy”. Edelliskeväänä jatkamisprosentti taisi olla jossain 70%:n paikkeilla, eli varsin rohkaiseva ja hyvä määrä.

Ensilisenssin haltijoista jollakin tavalla aktiivisesti kilpailutoimintaan oli syyskaudella osallistunut noin 20%.

Vaaka-akselilla ikävuodet Pystyakselilla lukumäärät

Kilpailutoiminnan aloituskynnys on korkealla.

On ymmärrettävää, että nykymuotoisen kilpailutoiminnan aloituskynnyksen ylittäminen vasta-alkajalle on korkea, erityisesti juniorien ja nuorten ryhmissä. Ensilisenssijunnuista vain hieman yli 10% oli osallistunut syyskaudella johonkin kilpailuun.

Ensikertalaisille pitäisikin saada alkuun omia, ryhmän sisäisiä kilpailuja tuon kynnyksen madaltamiseksi. Kun porukka on kuitenkin aika pieni ja hajallaan pitkin Suomea, kysymykseen tullee vain paikalliset ratkaisut ilman sen kummempaa virallista kisaa. Näitä varmasti joissakin kerhoissa harrastetaan. SKL voisi koota niistä yhteenvetoja ja jakaa ideat kaikkien käyttöön. Ainakin Kuortaneella oli varsin mielenkiintoisia ja aktiivisia ratkaisuja. Kannattaa kurkata heidän keinovalikoimaansa.

Jäsenhankintakilpailu käynnissä, tuottaako tulosta?

SKL käynnisti vuoden vaihteessa jäsenhankintakilpailun, hyvä se. Tulokset eivät tätä kirjoitettaessa olleet vielä tiedossa.

Mutta loppujen lopuksi, mitä muuta uutta jäsenehdokkaille on tarjolla kuin mahdollisuus kilpailla? Voi olla aika heikko porkkana sellaisenaan, kun nykysysteemissä useimmiten ensisijaisena vaihtoehtona on kisailla samoissa kilpailuissa parhaiden kanssa. Toki paikalliseen sarjapelitoimintaan on helpompi mennä mukaan. Entäpä valmennus ja ohjaus? Se hyvä, mutta aika moni ohjaukseen tuleva saattaa ajatella vain hauskan vapaa-ajan harrastuksensa kehittämistä. Hyvä sekin noin alkajaisiksi.

Entäpä jäsenehdokkaat, missä he ovat?

Monet tuumivat, että parhaat jäsenehdokasryhmät ovat kouluissa, oppilaitoksissa, hohtokeilailuradoilla, muissa lajeissa ja edellisen kilpalajinsa lopettavissa. Siellä heitä onkin, ja paljon.

Entäpä jos kuitenkin se paras porukka olisikin jossakin aivan muualla? Miten olisi esimerkiksi SKL:n rekisterissä olevat 3000 firmakeilaajaa? Hehän ovat jo valmiiksi aktiivisia keilaajia, ainakin jollain tasolla.

Avoin seura avuksi?

Entä jos paikallisliitot perustaisivat avoimen keilaseuran ja rekisteröisivät sen SKL:n jäsenseuraksi? Samalla tehtäisiin paikkakunnan firmakeilaajien kanssa sopimus, jonka kautta he voisivat liittyä pienellä jäsenmaksulla ko. seuran ja paikallisliiton jäseniksi ja saada oikeuden siirtää firmaliigansa osaksi paikallisliiton omaa sarjatoimintaa ja perustaa joukkueita sarjoihin halunsa mukaan, tarvittaessa vaikkapa oman lohkonsakin. Ja jos he jatkossa innostuisivat enemmän, kynnys SKL:n jäseneksi siirtymiselle tuon seuran jäsenenä olisi harvinaisen matala ensilisenssin kautta. Ainakin Helsingin Bowlingliitolla on tämän suuntainen yhteistyöhanke firmakeilaajien kanssa menossa. Toivottavasti löytyy muitakin.

Avoimeen seuraan voisivat liittyä myös erilaiset ryhmät ja kaveriporukat sekä pienet seurat, joiden jäsenmäärä ei oikein riitä aktiiviseen kimppaosallistumiseen omin voimin. He voisivat etsiä seurasta samanhenkisiä harrastajia joukkueisiinsa ja innostuksen karttuessa rekisteröityä ja mennä mukaan SKL:n alaiseen kilpailutoimintaan, vaikkapa valtakunnansarjoihinkin.

Mitä tuleman pitää?

Ennustajan hommiin ryhtyminen on vähintään kyseenalaista. Ryhdynpä kuitenkin. Asetetaan lähtökohdaksi olettamus, että jäsenistölle tarjottavissa palveluissa sekä kilpailutoiminnan ja organisaation rakenteissa ei tapahdu merkittävää muutosta.

Päättyneen vuosikymmenen alkupuolella jäsenkato oli noin 350-400 henkilön luokkaa vuotta kohden ja jakson loppupuolella se oli jo 500. Tämän vuosikymmenen alkupuolella keskimääräinen jäsenkunnan vähentyminen vuositasolla hieman tasaantuu ja alkaa muutaman vuoden aikajänteellä pienentyä johtuen suurten ikäluokkien suhteellisen osuuden muutoksesta jäsenkunnan kokonaismäärässä.

Nykymenolla jäsenmäärä 4-5 vuoden päästä on 7500 tuntumassa. Jos näin käy, mikä on varteen otettava vaihtoehto, kestääkö keilailuliiton talous ja kyetäänkö toiminta säilyttämään nykymuotoisena ja -tasolla esimerkiksi mahtavaa menestystä keräävien edustusjoukkueiden osalta, kun tulot tippuvat merkittävästi?

Miettimisen aihetta antaa myös se, mitä tapahtuu yhteiskunnan antamille tukirahoille, kun Veikkauksen peliautomaattien tuottamat tulot kääntyvät tuntuvaan laskuun? Kenen osuudesta höylätään? Miten hyvin tässä tilanteessa pärjäävät lajit, jotka eivät ole olympiakelpoisia ja joiden jäsenkunta hiipuu vuosien saatossa ja lisäksi lasten ja nuorten osuus on pieni? Tätä keilailunkin kannattaa hieman pohtia.

Oma lukunsa myös on, pysyykö nykymuotoinen kilpailutoiminta hengissä, kun pelaajamäärät alkavat tippua? Kannattaako hallien järjestää muutaman pelaajan kilpailuvuoroja viikonloppuisin?

Rakenteet, ovatko ne ajan tasalla?

Olisiko nyt aika kyseenalaistaa myös joitakin paikoilleen jämähtäneitä, vuosikymmeniä vanhoja toimintatapoja ja rakenteita? Maailma on muuttunut vuosien saatossa harrastustoimintojen ympärillä. Uusia harrastus- ja osallistumismuotoja on syntynyt ja syntyy reipasta vauhtia. Kilpailu harrastajista käy kovana. Lisäksi on tullut netti omine toimintoineen viemään erityisesti nuorten aikaa ja kiinnostusta.

Seuraavassa muutamia hajanaisia mietteitä minkä tyyppisiä toimenpiteitä voitaisiin esimerkiksi ehkä harkita.

Veteraaneille porkkanaksi ”ikähyvitys” luokitukseen?

Veteraanit ovat avainasemassa nykypäivän kilpakeilailussa. Mitä veteraaneille voisi tarjota, jotta he jatkaisivat entistä pitempään ja entistä aktiivisemmin?

Jokainen ymmärtää, että ikä kaventaa taitoja ja fyysistä suorituskykyä. Nykyinen keskiarvosysteemi leikkureineen roikottaa osaa veteraaneista iän karttuessa tasolla, jota heidän fyysinen suorituskykynsä ja taitonsa eivät oikein enää vastaa ja sen myötä kilpailutoimintaan osallistumisen motivaatio laskee.

Olen heittänyt liiton edustajille ajatuksen, että voisiko yli 65-vuotiailta joko poistaa leikkurin tai heidän annettaisiin pudota aina D-luokkaan saakka, jos taidot eivät enää korkeammalle kanna. Tai sekä että. Tämän suuntainen ratkaisu voisi tuota uutta peliporukkaa ja kilpailusuorituksia uran jatkuessa aktiivisena entistä pitempään, etenkin jos ryhmälle järjestettäisiin myös omia kilpailuja. Ja vaikutus olisi varmasti plusmerkkinen myös jäsenkunnan määrässä. Tämäntyyppinen systeemi voisi myös aktivoida jo lajin kilpailumielessä lopettaneita harkitsemaan ensilisenssiä?

Päättäjien kannattaa kiinnittää huomiota myös siihen, että kilpailumielessä veteraanien ryhmästä löytyy ainakin toistaiseksi keilailun kruununjalokivi, sillä ryhmän B-C luokkalaiset pelasivat lähes puolet kaikista syyskauden kilpasarjoista.

Kilpailutoiminta, onko siinä ”imua”?

Kun aloitin keilailun 70-luvulla, kilpailuissa pelattiin 6 tai 8 sarjaa. Silloin oli aikaa pelata. Niin pelataan edelleenkin, mutta nyt aika on enemmän kortilla. Ihmisillä on enemmän kaikenlaisia vapaa-ajan aktiviteetteja, eikä yhteen tapahtumaan riitä mahdottomasti aikaa.

Mikä ihmeen pyhä lehmä se 6 sarjaa oikein on? Miksi tavallisen keilakisan pitää olla maratonjuoksun mittainen? Eikö vähempikin riittäisi? Esimerkiksi 4 sarjaa. Ja jos halutaan pitempää kisaa, voisi ratkaisu olla esimerkiksi 4+4, tai 3+3. Kun ensimmäisen osan olisi pelannut ja sattunut onnistumaan, voisi mennä joku toinen päivä kokeilemaan sitä toista osaa. Tai pelata ne samaan menoon, jos siltä tuntuisi. Ilokseni kuulin, että ainakin Tapiolassa oli tämäntyyppinen kisa jo järjestetty. Ehkäpä jossain muuallakin. Hyvä, että joku näyttää esimerkkiä.

Taneleille vaihtoehtoja huippujen kanssa kisailun sijaan.

Millä ilveellä kerran viikossa radalla käyvä Taneli Tavallinen voi pärjätä nykyolosuhteissa parin kulahtaneen pallonsa kanssa pallokärryjä perässään hinaaville huippukeilaajille sekä heidän saamilleen piilotasoituksille? Kun Taneli, jonka keskiarvo on 170, pelaa omaan tasoonsa, kilpailutulos tasoituksineen on useimmiten 200/sarja tuntumassa. Kun huippukeilaaja pelaa omaan arkiseen tasoonsa, hänen tuloksensa on 220 tai yli. Ja kummallakos on paremmat edellytykset oman tasonsa ylittämiseen? Lienee aika selvää. Ei hirmuisesti lisää Tanelin kilpailumielenkiintoa. En tarkoita, että tasoituksilla ja vähäisillä taidoilla pitäisi kisat voittaa, ei siinä kovin paljon järkeä olisi, pitää jotain osatakin. Tarkoitan, että eri tasoisille keilaajille tulisi järjestää vaihtoehtona myös omia kilpailujaan.

Mistä lisää mediaseksikkäitä kilpailuja? Ballmaster ei yksinään riitä.

Keilailun näkyvyys on edelleen heikko. Etenkin joukkuelajeissa sarjatoiminta on se mikä pitää lajia esillä ja vetää harrastajia mukaan, sillä näkyvyys on merkittävä mielenkiinnon ja menestyksen tekijä lajille kuin lajille. Keilailussa tavallisia viikkokisoja on niin tuhottoman paljon, että ne kiinnostavat vain niitä pelaavia. Mikä sitten kiinnostaisi? Ehkäpä sopivarakenteinen ja sivulliselle ymmärrettävä, aitoa sarjatoimintaa muistuttava SM-liiga ja todella näyttävä, isoista rahoista pelattava avoin ranking kiertue?

Nykyinen valtakunnansarjasysteemi on pelitavaltaan niin vaikeaselkoinen ja muista joukkuelajeista poikkeava. Etenkin SM-liiga, kun sitä ymmärtävät vain keilailun ytimessä olevat ihmiset. Eikä se muutoinkaan täytä perinteisen sarjapelitoiminnan keskeisiä tunnusmerkkejä (jatkuvuus ja pelitapa), eikä nykymuodossaan kiinnosta yleisöä mediasta puhumattakaan.

Olisiko reipasotteinen muutos sarjatoimintaan paikallaan?

Entäpä jos suunniteltaisiin sarjasysteemi, jossa alkusarjat pelattaisiin maakunnittain rakennetuissa lohkoissa. Ottelut olisivat aina vain kahden joukkueen välisiä, enintään pari tuntia kestäviä ja pelitavaltaan ymmärrettäviä tapahtumia. Pelikierroksia olisi kuten varsinaisissa joukkuelajeissakin, samoin jaettavat ottelukohtaiset sarjapisteet. Jollakin tämäntyyppisellä systeemillä olisi paremmat mahdollisuudet saada paikallistason ja alueelliset mediat kiinnostumaan ja sen kautta myös näkyvyyttä keilailulle ja ehkäpä yleisöäkin paikalle.

Tarjonta tulee ylhäältä, kelpaa tai sitten ei

Keilailussa niin kuin monessa muussakin lajissa pieni porukka raataa vieden lajia eteenpäin, suunnittelee, tekee ratkaisuja, organisoi toteutuksia ja tarjoilee niitä ruohonjuuritasolle, kelpaa tai sitten ei. Valitettavan usein ei kelpaa, mikä näkyy usein vähäisenä osallistumisena.

Suomessa eri alueet ovat hyvin erilaisia ja tarpeetkin poikkeavat varmasti toisistaan. Entäpä jos käännettäisiin kehityksen kulku toisin päin? Selvitettäisiin piiritasoisesti ruohonjuuritasolta mitä siellä halutaan. Innotiimi- tai jokin muu ryhmätyöskentelymalli voisi olla hyvä tapa kaivaa esiin paikallisissa kehittämisseminaareissa muutama keskeinen asia mitä alueella toivotaan ja niitä vietäisiin eteenpäin.

Avoin kysely ei anna riittävän hyvää vastausta koska niistä puuttuu isomman ryhmän idealle tekemä analyyttinen tarkastelu ja valinta. Lisäksi kyselyyn vastaavat ei edusta välttämättä tasapuolisesti ja tasaisesti koko jäsenkuntaa.

Kun kertyneet ideat koko maasta olisivat selvillä, jaettaisiin ne tiedoksi liiton päättäville elimille eri tasoilla pohdittavaksi ja lopuksi heille järjestettäisiin oma innotiimi, jossa valittaisiin valtakunnalliset ratkaisut, joilla tuettaisiin mm. maakunnallisia hankkeita.

SKL:n hallituksella on varmasti pitemmän aikavälin kehittämissuunnitelmassaan pitkään ja huolellisesti harkittuja kehittämistoimenpiteitä. Toivottavasti ovat toimivia. Niille on nyt käyttöä.

Syökö sirpaleinen organisaatio rajallisia voimavaroja?

Golf on lähtökohdiltaan keilailuun verrattavissa oleva yksilölaji. Heillä on noin 130 seuraa, jotka kuuluvat suoraan liiton alaisuuteen. Noihin seuroihin kuuluu yli 130.000 jäsentä, eli keskimääräinen seurakoko on noin 1000. Heillä on ilmeisesti lähtökohtana yksi seura kutakin kenttää kohden. Ja hyvin pelittää.

Keilailuliittoon kuuluu 64 paikallisliittoa ja niihin yli 550 seuraa. Lisäksi hallituksen yläpuolella on erillinen liittovaltuusto ennen varsinaisia päätöksiä tekevää jäsenkokousta. Suurimmassa paikallisliitossa on noin 1100 ja pienimmässä 11 rekisteröityä keilaajaa.

Muut siltä väliltä. Kun joukkoon lisätään vielä suuri määrä erilaisia valiokuntia ja muita päättäjiä eri tasoilta, tulee väkisinkin mieleen, että tarvitseeko keilailu näin muhkean organisaation? Eikö tultaisi paremmin toimeen hieman kevyemmälläkin rakenteella?

Niin tai näin, mutta varmaa on, että näin sirpaleinen ja kerroksinen organisaatio ei mitenkään kykene toimimaan tehokkaimmalla mahdollisella tavalla, sillä yksiköt ovat toivottoman pieniä lajin kehittämisen näkökulmasta.

Urputus on hyvä päättää loppukevennykseen

Eräs Pohjanmaalla asustava tunnettu keilavaikuttaja tuhahti kerran, että keilailussa on yhtä paljon päättäjiä kuin aktiivikilpailijoitakin. Mahtoikohan tuo herrasmies hieman vähätellä? Nimittäin tuota päättäjien määrää.

Hyvää keilailukevättä ja kesänodotusta kaikille.

Teksti ja taulukko: Eino Styrman
Kuva: Henri Havusela

Jätä vastaus